Perspektiivin nimissä tässä blogissa pitää käsitellä myös Suomessa julkaistuja sarjoja. One Piece on merirosvoista kertova seikkailutaistelu, joka on sullottu täyteen mitä omituisimpia hahmoja, ihmeellisiä ympäristöjä ja vielä mielenkiintoisia juonenkäänteitäkin.

Supersankarimerirosvojen erikoisin ominaispiirre on varmasti sarjan maailmassa kulkevat "Paholaisen Hedelmät" (Akuma no Mi). Ne sisältävän jonkun tietyntyyppisen paholaisen, ja tämän hedelmän syövä ihminen saakin kyseisen paholaisen voimat itselleen. Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan päähahmon - Monkey D. Luffy - taustatarinaa, jossa hän epähuomiossa syö erään paholaisen hedelmän. Käännettynä hedelmän nimi olisi varmasti Kumi Kumi Hedelmä (Gomu Gomu no Mi), joka tekee Luffyn ruumiista täysin kumisen. Hänen koko ruumiinsa venyy järkyttäviin mittoihin tarvittaessa, ja kestää tylpillä esineillä aiheutettua fyysistä vahinkoa käytännössä rajattomasti. Haittapuolena tällaisen hedelmän syönyt menettää koko ruumiinvoimansa joutuessaan meriveden alle, eikä etenkään pysty uimaan missään meriolosuhteissa.

Luffy on varsinainen höyrypään perikuva, kuka lähtee seilaamaan maailman meriä soutuveneen kokoisella paatilla osaamatta minkäänlaisia merenkäynnin alkeita. Matkan varrella tulee kuitenkin vastaan suuri määrä vihollisia ja  ystäviäkin, ja pian aloitteleva merirosvojengi onkin jo tuottamassa kaaosta pitkin ja poikin maailmaa.

Sarjan pitkän tähtäimen juoni kietoutuu juuri supervoimaisiin merirosvoihin ja heidän täyttämäänsä maailmaan. Maailmanhallituksen merivoimat muodostavat pääasiallisen vastavoiman; he harjoittavat sotilaitaan näitä rikollisia vastaan ja asettavat miljoonapalkkioita pahimpien merirosvojen kiinnisaamiselle. 22 vuotta ennen sarjan alkua Merirosvokuningas Gol. D. Roger teloitettiin, ja hänen omistamansa mystinen "One Piece" joutui kadoksiin. Kaikki maailman merirosvot haaveilevat tuosta viimeisestä ja suurimmasta aarteesta, joka on huhujen mukaan piilotettu Grand Linen - "Merirosvojen Hautausmaan" - eri saarijonojen yhteiseen päähän.

Kuitenkin lyhyemmällä tähtäimellä Luffy & kumppanit sohloavat itsensä seikkailusta toiseen taistellessaan kunniansa ja menestyksensä puolesta. Suuret ja väkevät taistelujaksot ovatkin sarjan varsinaista leipäpuuta. Dragon Ballia ja vastaavia tappelusarjoja lukeneet tuntevat varmasti olonsa nopeasti kotoisaksi.

Sarjassa tehdään juonirakennus hyvin perinteisesti ja manga-näkökulmasta ajateltuna jopa taidokkaasti. Ihmeellisiä ja tärkeitä käänteitä pohjustetaan joskus hyvinkin kauan ennakkoon, eikä radikaalia räiskymistä täynnä olevaa sarjaa voi tältä osin syyttää huonosta juonenrakentamisesta. Taide on varsin monipuolista, sillä tapahtumien keskipisteinä sijaitsevat ihmeelliset saaret ovat toinen toistaan poikkeuksellisempia paikkoja. Hahmoista löytyy myös laaja kirjo varsin vaihtelevia henkilöitä - aina kolmipäisistä jättiläisistä aarrearkkuun sisälle kasvaneeseen afro-äijään.

Yksi eniten voimaa antavista elementeistä on ehdottomasti sarjan pohjaton hyvätuulisuus. Virne on täysiteholla suurimman osan aikaa silloin, kun ei ole tiukka supersankaritaistelu elämästä ja kuolemasta menossa. Hahmokehitystä on mielenkiintoisempi seurata, kun päähahmokaarti nousee alun kourallisesta isommaksi; jokaiselle annetaan omat tarinansa ja paikkansa eri seikkailuissa. Hyvin pitkällä tähtäimellä huomaa paremmin, miten sarjan tekijällä on ollut loppuratkaisu mielessään jo aivan alusta asti -- Dragon Ball-maista sattumanvaraista juonenkehitystä ei ole vielä neljänsadan luvun tienoillakaan ollut huomattavissa. Tarinan eri osilla on kaikilla painoarvonsa, joka onkin normina kaikessa laadukkaassa tarinankerronnassa -- mutta ei suinkaan varhaisteineille suunnatussa mangassa.

Sarjan alkuasetelma on huomattavan askeettinen ja suorasukainen, ja se ottaakin aikansa ennenkuin lähtee kunnolla käyntiin. Toisaalta One Piece on - verenvuodatusta sisältäviä kohtiaan lukuunottamatta - täsmälleen sellainen sarja, mitä kuvittelisi kymmenvuotiaiden lukevan innoissaan.  Jos näistä esteistä pääsee yli, on siitä vanhemmillekin luvassa riemukas merirosvoseikkailu pitkin maailman meriä.

Nyrkkeilystä on helppo kuvitella löytyvän jos jonkinmoista kiinnostavaa tarinaa kerrottavaksi. Varsinkin miespuolisesta näkökulmasta katsottuna rankalla ja pitkäjänteisellä harjoittelulla luodut voima ja taito sisältävät oman viehätyksensä, etenkin kun se kaikki kulminoituu ammattilaisnyrkkeilylle ominaisessa armottomassa kilpailuympäristössä: Voittaja vie kaiken, häviäjälle ei jää mitään.

Hajime no Ippo kuuluu siihen pieneen ryhmään sarjoja, jotka ovat jo ylittäneet kaikki järkevyyden rajat tarinan pituudessaan. Erittäin pitkiksi sarjoiksi voidaan lukea jo sellaisia, jotka ovat vasta vajaa puolet tämän pituuteen verrattuna. Uusin Japanissa julkaistu tankoubon-kirja on numero 74, eikä loppua varsinaisesti ole vielä edes kaukaisessa näköpiirissä.

Kaikki lähtee ujon ja koulukiusatun lukiolaispojan halusta muuttaa itseään. Hän on sarjan päähahmo, Makunouchi Ippo. Toinen sarjan päähahmoista, ammattilaisnyrkkeilijä Takamura Mamoru, pelastaa hänet koulukiusaajiltaan suuttuessaan siitä, ettei joku puolusta itseään millään tavalla - samalla Ippo saa päähänsä sarjalle hyvin keskeisen kysymyksen, miltä tuntuu olla voimakas? Tai, mitä tarkoittaa olla voimakas? Ippo keksii ruveta harrastamaan nyrkkeilyä itsekin, tosin ei pelkkänä kuntoharjoitteluna, vaan otteluihin osallistuvana ammattilaisena. Sirkus lähtee rullaamaan tästä eteenpäin.

Hajime no Ippo käy läpi nyrkkeilylle ominaisia teemoja lukuisan määrän megalomaanisen pituutensa aikana. Harjoittelun rankkuus, painoluokkaongelmat, kaikenlaiset loukkaantumiset, henkinen ja fyysinen paine, jne. Teknistä nyrkkeilytietoutta käytetään myös vapaasti kuvattaessa erilaisia tekniikoita ja tyylejä, ja ruumiin fysiologiaa tulee myös käsitellyksi. Tältä osin sarja ei aliarvioi lukijaa liikaa, varsinkin nyrkkeilyyn perehtymättömän on vaikea välillä huomata missä menee faktan ja fiktion raja. Oikeaan nyrkkeilyyn perehtyneiden ei auta kuin niellä sarjan ajoittainen kimalle ja hehkutus osana fantasiaa; varsinkin ottelut ovat erittäin action-täytteisiä. Räikeimpänä esimerkkinä verenvuodatus pitkin kehää tai murtuneet luut eivät ole vielä syy eikä mikään lopettaa matsia kesken. Mahdottomat erikoisliikkeet kuuluvat myös imagoon, joskin mielestäni niitä käytetään harvinaisen hyvällä maulla.

Keskeisin teema on tietysti päähahmon sankaritarina mitättömyydestä kohti menestystä, mutta jo heti alussa esitellään samalta salilta muitakin mielenkiintoisia persoonia, niin nyrkkeilijöitä kuin valmentajia, joiden tarinoita ja taustoja selvitettäessä menee kirja jos toinenkin. Huumori on myös varsin hyvin edustettuna. Osa sarjan nyrkkeilijöistä omaa hyvinkin sosiopaattisen ajatusmaailman, joille kuvaus "rankka työ - rankat huvit" sopii kuin oikea suora silmään.

Usein pitkät sarjat tuppaavat toistamaan jotakin peruskaavaansa vielä pitkälti sen jälkeen, kun lopettaminen olisi ollut paras idea. Hajime no Ippo osaa rakentaa vanhojen juonikuvioiden ja ideoidensa päälle mestarillisesti - sadan tai kahdensadan luvun jälkeen edellisestä ahaa-elämyksestä saattaakin jälleen alkaa katsoa kaikkea siihen asti tapahtunutta uusin silmin. Vaikka pienemmät ympyrät jatkuvasti avautuvat ja sulkeutuvat mielenkiintoisin päätöksin, kestää silti isoimmilla juonikaarilla järkyttävän kauan edetä oikeastaan yhtään mihinkään. Odotan, että sarja jatkuu vielä pitkään yli sadan kirjan ennen valmistumistaan.

Kuuluisan ja arvostetun manga-artistin suurin työ, mistä tehtiin myös Japanissa jättimenestykseen yltänyt elokuvaversio. 'Nana' pähkinänkuoressa on angstista romanssidraamaa, joka kietoutuu kahden Nana-nimisen nuoren naisen ja heidän elämiensä ympärille.

Tämä viisitoista kirjaa pitkä teos on jaettu teemansa mukaisesti kahteen seitsemän kirjan pituiseen jaksoon (yksi intro). Ensimmäiset seitsemän näistä kuluvat toiselle päähahmoista - Komatsu Nana lähti pienestä kotikaupungistaan Tokioon suuren rakkautensa perässä. Hän on yli-iloinen ja hieman lapsekas tyttönen, kuka unelmoi täydellisen idyllisestä perhe-elämästä hienon kaupunginosan hienossa talossa.

(Huom! Luin hiljattain julkaistun viidennentoista kirjan parhaan ymmärrykseni mukaan läpi, mutta totuuden nimissä sarja ei voi siihen loppua, ei sitten millään. Kuinka pitkäksi sarja sitten yltää? Siitä en osaa sanoa enää...)

Vaikka varsinainen päähahmo vaihtuukin vasta seitsemännen kirjan jälkeen, kummassakin puolikkaassa silti keskitytään tasapuolisesti kumpaankin päähahmoon. Voimakasluontoinen Oosaki Nana lähti kotikaupungistaan Tokioon etsimään menestystä ja levytyssopimusta rokkiyhtyeellensä, sekä hakemaan tilien tasausta vanhan rakkautensa kanssa. Tämä kun oli jo pari vuotta aiemmin muuttanut edeltä Tokioon, samalla kun lähti heidän yhteisestä bändistään toiseen, nyttemmin jo kuuluisaksi menestykseksi ehtineeksi Trapnestiin.

Nanojen kanssa ei ehdi tulla juurikaan tylsää. Ensimmäisen kirjan intro-osuuden jälkeen juoni alkaa pikkuhiljaa järistä eteenpäin monituisine käänteinensä, samalla kun väliköt täytetään Yazawa Ain omintakeisella, sarjasta toiseen yhtä kaoottisena pysyvällä huumorilla.

Kaikki taiteesta tarinan kehitysvauhtiin hoidetaan mallikkaalla otteella. Tästä teoksesta on vaikea etsimälläkään keksiä mitään erityisen huonoa puolta.

Tottakai on todettava, ettei angstinen draama ja tragedia uppoa kaikkiin kansalaisiin, mutta tässä on silti päästy lähimmäksi nirvanaa niistä romanssisarjoista, mitkä olen lukenut. Tyypilliseen shoujo-romansseja vaivaavaan ujosteluun ei ole myöskään langettu: Päähahmot ovat jo parikymppisiä, joten yhtä suudelmaa ei enää tarvitse teinisarjojen tapaan hehkuttaa kirjakaupalla. Ihmissuhteet etenevät kaikille tasoille mille niiden kuuluukin edetä. Tarinassa vaihdellaan fokusta tasaisin välein romanssiongelmista amatööribändien kiviselle tielle kohti uran luomista musiikilla, mikä ei lamakauden Japanissa ole ollenkaan todennäköistä.

Koko hahmokaarti on täynnä mielenkiintoisia hahmoja. Suurin osa liittyy taidepiireihin tavalla tai toisella, joten mukaan mahtuu kaikenlaisia höyryhattuja ja muita elämään hyvin vaihtelevasti suhtautuvia persoonia. Tummatukkaisen Nanan bändiin mahtu niin lakimies kuin rikkaan bisnesperheen lapsi, sekä perheensä ja identiteettinsä hukannut, sangen itsetuhoisestikin ajatteleva nuorukainen. Heidän keskinäiset suhteensa, sekä vaihtelevat yhteydet Trapnestin - suuren vihollisen ja rakkauden - eri jäsenten väleillä muodostavat leijonaosan koko tarinan sisällöstä. Vaaleatukkaisen Nanan seikkailut suuressa pääkaupungissa ja omaa elämää etsiessä täyttävät pitkälti jäljellejäävän, joskin mukaan mahtuu myös muutamia poikkeuksia tähän perusmalliin. Jokaiselle hahmolle annetaan kuitenkin riittävästi sijaa ja aikaa kehittyä, eikä muutamia pienempiä sivuhahmoja lukuunottamatta ketään nakata lopullisesti ovesta ulos.

Mielenkiintoiset introspektiot lukujen useiden aluissa ja lopuissa käyvät liiemmin rönsyilemättä käsiteltäviin teemoihin käsiksi ajatusvirran voimin, vähän kuin päiväkirja mistä tärkeimmät ajatukset on jo alleviivattu.

Japanissa hiljattain syksyllä julkaistu Nana the Movie ottaa mangasta teeman ja hahmot, mutta säveltää loppua omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Alkuperäinen indie-skene korvataan Music Television Japanin täyttävällä J-popilla, joka oli varmasti yksi pääsyistä elokuvan keräämään valtavaan suosioon. Tätä elokuvaa ja sen tekemiä valtavia juonellisia oikomisia ei kuitenkaan saa sekoittaa sarjakuvan maailmaan.

Nanasta oli vaikea kirjoittaa arvostelua, koska objektiivisimmillanikin näen koko sarjan kuin ruusunpunaisten linssien läpi. Tämä on kaupallisesti hyvin menestynyt, raadollisen laadukas sarja, joka kannattaa ehdottomasti tarkistaa.

Hyvät urheilumangat ovat aina olleet varma nakki adrenaliineista ja huippusuorituksista nauttiville lukijoille. Mutta mitäs sitten tehdään kun aiheeksi tuodaan urheilu, missä ainoa fyysinen rasitus syntyy tuntikausia jatkuvasta istumisesta pelilaudan äärellä?

Voidaanko tällaisesta aiheesta edes tehdä mielenkiintoista viihdettä?

Lieneekö kyseessä sitten ihme vai ei -- Hikaru no Go onnistuu vaivatta käytännössä kaikessa, mitä se yrittää. Taide on selkeää ja miellyttävää. Hahmokaartista löytyy jos jonkinmoista tallaajaa, joille jokaiselle löytyy oma paikkansa ja tarinansa. Mukaan mahtuu jopa vaikuttavia draamaelementtejä. Tärkeimpänä voisi pitää varsinaisen aiheen, eli Go:n pelaamisen, onnistunutta upottamista eittämättä varsin toimintapainotteiseen tarinaan.

Tarina kerrotaan liki kokonaan päähenkilön, eli kansikuvassa näkyvän (Shindou) Hikarun näkökulmasta. Hän on kuudesluokkalainen, aktiivinen poika joka harrastaa jalkapalloa ja hauskanpitoa. Hikaru on keskiluokkaisen perheen ainut lapsi, kuka asuu modernissa, tämän päivän Japanissa - koko kertomus onkin näiltä osin hyvin realistisesti toteutettu. Vastapainoksi yksi sarjan päähenkilöistä on kummitus!

Ensimmäiset sivut kertovat miten vaeltava Go:ta pelaava henkiolento tulee asettuneeksi Hikarun mieleen, ja miten Hikarun elämässä tapahtuu sarja radikaaleja muutoksia tästä pisteestä eteenpäin. Mikäli käsiteltävänä oleva lautapeli ei ole laisinkaan tuttu, ei hätä ole vielä tämän näköinen. Hikaru ei itsekään tiedä siitä oikeastaan mitään; juuri ja juuri että se on "vanhojen miesten peli". Varsin mielenkiintoisen, rankan ja erikoislaatuisen Go-maailman tutkiminen maallikon näkökulmasta esittelee asteittain kaiken tarvittavan tiedon jokaiselle lukijalleen.

Urheilumanga-kategoriassa HNG on myös erikoislaatuinen tapaus. Vanha ja puhkikaluttu malli, missä taistellaan aina vain pahempia ja voimakkaampia vastustajia vastaan on toki käytössä tiettyihin pisteisiin asti, mutta Go:n filosofisemmat puolet antavat kaivattua liikkumavaraa urheilumangoja vaivaavaan kramppaavaan tarinankerrontaan: Hotta Yumi ei pelkää antaa päähahmonsa hävitä silloin tällöin. Kuvailin tätä joskus mangaksi, joka kehittää ja vie pidemmälle urheilumangojen koko genreä. Ensinäkemältä sangen omituisen teeman onnistunut käsittely antaa lukijalleen perspektiiviä monenkaltaisiin asioihin - niin Go:hon kuin mangaan yleensäkin.

Hotta Yumin avustajana tarinaa luodessa oli myös Go:n ammattilaispelaaja, kuka varmisti terminologian ja yleisen logiikan kaikkien teknisten Go-asioiden osalta. Lähes kaikki tarinan otteluissa käytetyt Go-pelit ovat vanhojen mestarien pelejä, joka antaa myös Go:n kanssa pidemmälle ehtineille miellyttävää extrasisältöä.

Hauskana yksityiskohtana tämän (Japanissa jo päättyneen) sarjan suosion huippuhetkien tienoilla koettiin varsinainen Go-buumi Japanin lasten ja nuorten keskuudessa. Tokion slangiin jopa syntyi uusi sana tämän johdosta -- Mikäli olet Go:ta pelaava nuori Japanissa, sinua voidaan kutsua sarjan päähenkilön mukaisesti Hikaruksi milloin tahansa.

Ruuanlaitosta kertovat sarjakuvat muodostavat jo täysin oman, selkeästi erottuvan alalajinsa muista nuorille pojille markkinoiduista sarjoista. Yakitate!! Japan jatkaa samalla linjalla kuin vanhemmat ja tunnetummat ruuanlaittomangat, esimerkiksi Cooking Master Boy, mutta lisää samalla mausteeksi aimo annoksen suoraselkäistä seinähulluutta.

Sarjan alussa kunnianhimoinen ja lahjakas poika kuulee harmittavan totuuden maailman menosta: On niin ranskalaista, saksalaista kuin italialaistakin leipää, lähes joka maalla tuntuu olevan joku kotileipänsä -- paitsi tietysti juuri Japanilla. Näin hän lähteekin seuraamaan unelmaansa; luomaan leipää jota voitaisiin kutsua 'japaninleiväksi'. Riisin ja vuosituhansia vanhojen paikallisten ruokaperinteiden maassa tämä ei vain ole aivan näin yksiselitteinen asia...

Parodia on tunnetusti vaikea huumorin alalaji. Ihastuin tämän sarjan yliampuvaan tyyliin välittömästi ja jatkuva mangakliseille (etenkin ruuanlaittomangan kliseille) naureskelu vain paransi jo valmiiksi hullunhauskaa rymistelyä. Kieli on pitkin poskea suurimman osan aikaa -- mistä seuraa, että vitsien laaja kirjo saattaa hyvinkin vaatia tietynlaista valmistautumista ennen avautumistaan.

Japanista väännetyt kielivitsit eivät käänny englannin kielelle oikeastaan kuin vahingossa. Esimerkkinä sarjan nimi, "Yakitate!! Japan" missä japaninleipä on "Ja-pan" (pan=leipä). "Ja" taas viittaa Japanin englanninkielisen nimen lisäksi päähahmon käyttämään murteeseen, missä hän toistaa ylimääräistä tavua "ja" joka välissä. ("Ja pan ja!")

Fanipohjalta tehdyissä käännöksissä onneksi on tähän asti kuitenkin jaksettu selvittää omituisempien vitsien taustat ja mekaniikka meille ei-niin-sujuvasti Japania ymmärtäville... Parodisoidut ideat ja konseptit täytyy tietysti tuntea etukäteen ennenkuin tämäntyyppistä vitsiä edes välttämättä huomaa. Toisaalta Yakitate!! Japan sopii myös vähemmän mangoihin tutustuneille, sillä sarjan mukaansatempaava kohellus ja täysin pöyristyttävät juonenkäänteet pitävät lukijan kuin lukijan otteessaan.